Neljätoista vuotiaaksi liikaa oon jo kokenu.
Kännipäissäni vaan kahden ihmisen nimeä hokenu.
Turvaa oon hakenu, ja sitä saanukki,
monet eri henkilöt on minuu tukenu.
Mut myös muhun on turvattu,
tiukois paikois salaisuudet min korvaan on kuiskattu.
Rupee vaa vituttaa,
miten tää maailma mua kiduttaa,
aina korkeimmalt reunalt alas tiputtaa.
Pikkuveli lusii lastarilla,
ku se karkas himast illal
varmaan vikan kerran.
Kytille sen bustasin,
tuntein tuskasin,
vedet silmis näitäki riimei rustasin.
Kaveri, yks rakkaimmista,
tuskin kauan asuu enää tässä kaupungissa.
Mikä näitä ihmisii vaivaa,
eikö ne tajuu että nää asiat toistenki mieltä painaa.
Ei voi olla niin vaikeaa,
mennä illal himaa,
laitoksee vaa kaikki,
eiks sit oo kivaa!
Koittakaa käsittää,
et moni teistä välittää,
voisitte ees yrittää.
Kukaa ei oo mua tuhonnu,
vaik ois saanukki,
moni on uhonnu,
mut ne ihmiset minuu vaa haavotti.
Elämä antaa avaria,
päin silmiä,
tarvii vaa kaveria,
kuka kestää näit silmiä.