Päivä alkoi kallistua iltaan, ja kun Melia katsoi kelloaan huomasi hän sen olevan kohta viisi. "Voih, tähän aikaan annoin aina Gregille ruuan..." tyttö huokaisi ja mietti pientä 3-vuotiasta ranskanbulldoggiaan.
Samassa räsähti ja alkoi sataa kaatamalla. "Voi vittu,tämä tästä vielä puuttukin!" Melia murahti ja alkoi juosta reppuselässään lähellä olevan kirkon katokseen.
Katoksessa hän piirteli ja kirjoitteli mietteitä sekä kuunteli musiikkia, ja aika meni kuin siivillä, Melia piti sateesta, mutta ukonilma oli hieman epämukavaa kun ei ollut neljän seinän sisällä.
Jokaisella jyrähdyksellä Melia säpsähti ja hänen kissan piirto yrityksensä ei ottanut oikein onnistuakseen kun jokainen viiva poikkesi suuresti kun kynä oli heilhatanut tytön säpsähtäessä.
Rajuilma vaan ei ottanut loppuakseen, mutta Melia ei siitä välittänyt.
Taas hän sai tekstiviestin, se oli äidiltä ja siinä sanottiin "Hyvinpä taas lemmikkisi hoidat, Dark pitää varmaan lopettaa jos et kerta aijo kotiin tulla."
Raivoissaan Melia heitti kännykän reppuunsa, ja kaivoi sieltä sakset. Hän alkoi tehdä ohuita viiltoja ranteisiinsa, sellaisia että ne eivät olleet vaarallisia mutta vuosivat silti hieman verta.
Melia oli tehnyt niin 11-vuotiaasta asti, eli siis suunnilleen kaksi vuotta, ja oli onnistunut aina peittämään kipeät haavansa.
Kun vasemman käden ranteessa oli viisi kipeää viiltoa lopetti Melia touhunsa, ja kiskaisi löysän poninhäntänsä auki. Hänen lanteille ylettyvät pitkät mustat hiukset levisivät valtoimenaan kun tuuli puhalsi niitä.
Oikeasti Melian hiukset olivat kahvin ruskeat, mutta hän oli värjännyt ne mustiksi. Hyvin harvoin hän piti niitä auki, koska ne liehuivat usein tielle, mutta hän rakasti pitää hiuksiaan vapaana jotta tuuli sai löyhytellä niitä.
Monet ihmettelivät miten hän ja Nina olivat kavereita, he olivat kuin vastakohdat. Melia oli pitkä, pitempi kuin useammat aikuiset, Nina taas oli keskipitkä, ja vastakohdaksi Melian mustille pitklle hiuksille, hänellä oli olkapäille ylettyvät pähkinän väristet hiukset jotka olivat villin kiharat. Tytöt olivat tunteneet esikoulusta asti ja olivat parhaat ystävykset.

Melia istui kirkon rapuilla polvet rintaa vasten painettuina ja antoi hiustensa liehua tuulessa, hän näytti ehkä hieman pelottavalle jos hänet olisi nähnyt kauempaa, mutta ukonilman takia ei ulkona juuri muita liikkunut.
Melia kuunteli ukkosta ja lintuja, jotka lauloivat ilmasta huolimatta. Hänen rannettaan särki mutta hän ei välittänyt siitä.
Taas tytön kännykkä soi, ja hän odotti siellä olevan taas joku idiootti perheen jäsen, mutta soittaja olikin Luke, hänen toinen paras ystävänsä, joka oli hänelle enemmän kuin ystävä, hän rakasti poikaa, ja poikakin taisi hieman pitää hänestä...
"Melia." hän vastasi puhelimeen. "Olethan siä elossa, Nina kerto et lähit eilen kotoa ja oot ollu yönki jossain muualla!" poika ihmetteli.
"Joo..." Melia sanoi vaisuna, usein hän höpötti pojalle kaikesta mahdollisesta, mutta nyt hän ei keksinyt mitään sanottavaa. "Missä siä oikein olet, oot ulkona kun kuulen ton ukkosen jyrinän?" poika patisti. "Eäh, ei sil ole mitään väliä, älä minust huolehi." Melia vastasi.
"Eiku nyt sanot tai miä en vastaa tekemisistäni!" Luke uhkasi. "Okei okei, kuhan et vaan tee itelles mitään, lupaathan sen!!?" Melia kiljahti. "Lupaan." poika vastasi ja hänen äänestään kuuli kuinka hän hymyili.
"Miä olen täällä kirkon rappusilla, et kai siä hullu nyt lähe tänne tämmöses ilmas!?" Melia huolehti. "Nääh, ei se ilma minua syö, nähää kohta!" poika huikkasi ja löi luurin korvaan.
"Voi helvetti sen kanssa..." Melia tuhahti ja painoi päänsä polviinsa. Hänen oli kylmä, hänellä ei ollut kuin ohut huppari joka oli jo melko märkäkin. Melia tärisi.

"Mitäh?" hän ähkäisi kun katsoi kelloaan, se oli puoli kaksitoista ja Luke oli tulossa hänen luokseen.
Pian Melia näki kauempana pisteen joka lähestyi nopeasti. Se oli Luke tyylikkäällä mummopyörällään. Melia ei voinut olla hymyilemättä. Luke hyppäsi nopeasti pyöränsä kyydistä, ja pyörä jatkoi matkaa itsekseen, kunnes törmäsi rämähtäen puuhun.
Melia alkoi nauraa hillittömästi. Luke hymyili tyytyväisenä.

"Miks ihmeessä siä täällä olet?" poika kysyi ihmeissään. "En haluu olla kotonakaan." Melia tuhahti. Päätään puistellen Luke tuli istumaan Melian viereen. "Jännä nähä sut hiukset auki." poika sanoi ja hymyili. Melia hymyili hieman punastuneena takaisin.
"Voi  helvetti, mitä siä olet tehny?" Luke älähti ja osoitti veriläikkää Melian hupparissa. "En mitään..." Melia huokaisi ja käänsi päänsä pois.
"Näytä rantees." Luke vaati tietäen ystävänsä touhut. Vastahakoisesti Melia veti hihansa alas ja näytti ranteessaan olevat tuoreet haavat. "Voi jumalauta, ei helvetti..." poika sanoi tuskin ääneen ja hänen silmänsä kostuivat. "Ei ne oo ees vaarallisia tai mitään!" Melia kiirehti sanomaan ja siirtyi lähemmäs poikaa. "Joskus siä vielä teet yhestä liian syvän ja siinä se sit onkin!" Luke sanoi ja katsoi tyttöä suoraan silmiin. Melia tunsi palan kurkussaan, ja käänsi päänsä jälleen pois. Hän tärisi, hänen alkoi olla yhä kylmempi. "Onks sin kylmä?" Luke kysyi häneltä. "Joo vähän." Melia vastasi. "Ota tää." poika sanoi ja antoi takkinsa Melialle. "Kiitos." Melia sanoi ujosti.
Poika kietoi kätensä tytön ympäri ja sanoi "Miä en kestäis jos sulle kävis jotain, lopeta toi viiltely, siä olet mulle ihan älyttömän tärkeä."
Melia kääntyi katsomaan poikaa joka näytti tarkoittavan joka sanaa. "Luke... Miä.... Miä rakastan sinuu." Melia änkytti. Samassa Luke suuteli häntä.
Kaikki oli selvää.
Siellä he istuivat kirkon rappusilla ukonilmassa, kaksi rakastunutta nuorta, riidasta oli siis seurannut jotakin hyvää...

No joo, tämmönen tää oli, vähän outo mut oli pakko kirjottaa.... =P