-Draw! Mikä sulle tuli?! Nikita hätääntyi ja siirsi Aplen syrjään. Pian Herdinia alkoi räpytellä silmiään ja pian hän oli jo istualtaan. -Mikä sulle oikein tuli? Nikita kysyi huolissaan. -Kynä ja paperia! Herdinia vaati. Nikita kaivoi repustaan lyijykynän ja paperiarkin. -Saitko siä näyn? Nikita kysyi katsellessaan kun Herdinian edessä olevalle paperille ilmestyi jälkeä ennätysvauhtia. Herdinia nyökkäsi. -Eikö sun pitäny saaha niitä vaan unissa? Nikita jatkoi tivaamistaan. -Joo, mut täs kuukauden sisäl niit on alkanu tulee hereilläkin. Herdini selvitti irroittamatta katsettaan paperista. -Värit? hän kysyi kuin missäkin sairaala ohjelmassa, ja Nikita ojensi 72. värin pakkauksen Herdinialle. Värit olivat olleet hyvin kalliit, ja Herdinia oli säästänyt niihin varmaan vuoden. Hyvin huolellisesti Herdinia avasi pakkauksen, ja otti sieltä yhden värin. Värit vaihtuivat ja piirros oli enää loppusilausta vaille. Herdinia tarttui mustaan kuitukärkikynään, ja vaihvisti sillä viivoja ja piirsi viimeiset varjostukset. Sitten hän näytti piirrostaan Nikitalle. -Mitäs tykkäät? tyttö kysyi silmät loistaen. -Toi on upea! Siis tosi hieno! Nikita henkäisi ihastuksesta. Piirroksessa oli keto, jonka vasen puoli oli täynnä kukkia, siellä täällä lenteli perhosia, mitkä loistivat mitä upeimmissa väreissä. Kanit ja muut pikkueläimet nauttivat auringon valosta ja lämmöstä. Oikea puoli sitten... Siellä kaikki oli kuihtunutta ja pimeää, ja kaikenmoiset hirviöt pitivät siellä valtaansa. Kaiken keskellä kasvoi todella iso voikukka. Se oli varmaan 3 metriä korkea, ja sen valtava kukka oli säihkyvän kullakeltainen, ja siinä näytti istuvan joku tai jokin. -Tuutko siä mun mukaan? Herdinia kysyi Nikitalta joka nosti Aplen häkkiinsä. -No enhän miä voi sinuu yksinkää sinne päästää. Nikita vastasi virnistäen.
-Höhlä! Herdinia naurahti ja möllisti ystävälleen. Tytöt tarttuivat toisiaan kädestä ja Herdinia tarttui mustaan tussiin, ja kirjoitti "Draw" piirroksen vasempaan alareunaan. Kirjoitus alkoi loistaa sinisenä, ja valo täytti koko huoneen. Pian tytöt näkivät edessään aivan saman maiseman kuin piirroksessa. -Hei! Mitä tää on? Nikita kiljui kauhuissaan, kun hänelle ilmestynyt kämmentensä ja jalkateriensä kohdalle kissan tassut, sekä kissan korvat jä häntä. -Nii joo, tää on sun eka kerta mun mukana. älä huoli, niistä on vielä jotain hyötyä täällä. Herdinia rauhoitteli Nikitaa. -Kato nyt, mullaki on! Herdinia pyysi ja heilutti mustaa häntäänsä. -Sul on musta, ja mulla tällänen toffeen värinen turkki. Nikita hymyili ja vetäisi kyntensä esiin oikean etutassunsa sisältä. -Joo, se tulee hiusten väristä. Herdinia selitti ystävälleen, joka nyökkäsi vastaukseksi. -Noh, mitäs nyt sitte? Nikita kysyi heilutellen pörröistä häntäänsä villisti. -Mennää ton voikukan luo. Herdinia tokaisi osoittaen kukkaa kauempana. -Miksi? Nikita kysyi katsoen parasta ystäväänsä oudoksuen. -Siellä kukakka on joku. Herdinia sanoi miettivällä äänellä. -Mennää sit. Nikita vastasi hymyillen. Ystävykset tähyilivät ympärilleen etsien polkua tai jonkin tapaista kulkuväylää. -Mennää ensin tonne hyvälle puolelle, jooko? Nikita mankui. Herdinian oli aina ollut vaikea vastustaa ilmeitä, joten hän myöntyi ja he lähtivät kulkemaan ketoa pitkin....