Tuskallista

Puhelimesi soi. Huomaat että se on Hän. "Mooi." vastaat iloiseen äänensävyyn. Hän kuullostaa omituisen hiljaiselle puhelimessa. Hän kysyy missä olet ja sanoo tulevansa pian. Kun hän saapuu, on Hän hiljainen eikä yhtään oma itsensä. "Mikä sin on?" kysyt huolestuneena. "Ei mikään..." Hän vastaa ja kääntää katseensa pois.
Koko ajan Hän on aivan omissa maailmoissaan, ja asia vaivaa sinua. Juttelet kavereidesi kanssa, Hän vain istuu ja tuijottaa tyhjyyteen. Istut Hänen viereensä ja tartut Häntä kädestä. Hän katsoo sinua suoraan syvälle silmiin, eikä sano mitään. Hänen katseensa on oudon haikea, tyhjä, mutta samalla niin kysyvä, vastausta kipeästi kaipaava.
Sinuakin alkaa masentaa Hänen surunsa.
Hän on sanoo lähtevänsä kävelemään, ja tunget hänen mukaansa. Ainoat sanat jotka Hän sanoo, on "Ei sin ois ollu pakko lähteä..." "Olihan!" vastaat ja kiskot kaulahuivia kasvoillesi.
Pian saavutte metsään, missä on pimeää. Näköala paikan kaiteet näkyvät pimeässä. Kävelet kaiteen luo, ja sytytät tupakan. "Paha tapa, tiedetään." ajattelet hiljaa mielessäsi, mutta et voi mitään, ainekin saat hermojasi hieman lievitettyä.
Katselet kaukana näkyviä kaupungin valoja, miten kaunista siellä onkaan. Autoja liikkuu kaukana, on aivan hiljaista.
Hän seisoo kauempana ja katselee hiljaa samaan suuntaan, toivot hiljaa että Hän sanoisi jotakin. "Mennääkö?" Hän kysyy sinulta. "Mee vaan edeltä, meikä jää tänne..." vastaat hiljaa. Hän menee hieman kauemmas, mutta ei jatka matkaansa vielä. Kiipeät kaiteen yli ja menet reunalle. Kyykistyt ja sytytät toisen tupakan.

Pian Hän ilmestyy taaksesi. "Meneeks sul vielä kauan?" Hän kysyy. "Mee vaan edeltä, kyl miä tuun." vastaat katsomatta häneen päin.
Hän lähtee.
Istuskelet reunalla ja katselet kaupunkiin päin. "Pitäisköhän hypätä?" ajattelet hiljaa mielessäsi. "Silloin kaikki ois ohi..." Päätät kuitenkin olla hyppäämättä, ja alat kävellä reunaa pitkin. Astut kuoppaan ja kiljahdat. Nouset ylös ja kiipeät nopeasti turvallisemmalle puolelle. Alat nähdä harhoja, pimeä metsä tekee sinulle tukalan olon. Olet kuulevinasi epämääräistä rapinaa, ja kiiruhdat kohti autotien valoja.

Pian pääset tielle, ja istahdat katukivetykselle. Sinua hermostuttaa, ja taas on pakko sytyttää yksi tupakka. Polttelet sen miettien kaikenlaista. Pian näät Hänen kävelevän kauempana. Hän tulee luoksesi ja kysyy "Mitäs siä siinä?" "Jäin röökille." vastaat katsoen kiinteästi sauhuavaa tupakkaa. Pian eräs kaverisi saapuu myös paikalle, kotimatkallaan. Poltat hänelle jämän, ja juttelet hänen kanssaan. Huomaat Hänen lähteneen paikalta.
Poltat viimeisestäkin tupakastasi kaverillesi jämän, sen jälkeen sanotte heipat ja lähdette kumpikin omiin suuntiinne.
Saavut leikkipuistoon, missä vietätte yleensä aikaanne, sinä, Hän, ja kaikki kaverinne. Siellä Hän istuu yhtä hiljaisena kuin aikaisemminkin.

Kello on jo aika paljon. "Miä voisin kohta lähteä." Hän sanoo. "Miä tuun sin kanssas samaa matkaa." sanot ja lähdet kävelemään Hänen kanssaan.

Jonkin matkan päässä Hän laskee pyöränsä jalalle ja pysähtyy. "Siä olet ollu koko päivän omituisen hiljanen..." sanot hiljaa ja katsot Hänen kauniita silmiään. Hän katsoo sinuun ja kääntää pian katseensa pois. "Kulta...?" kysyt varovasti, kun huomaat

Hänen pyyhkäisevän silmiään hanskalla. Hän kääntyy sinuun, ja huomaat Hänen silmiensä olevan kiiltävät, kuin Hän aikoisi itkeä. Halaat häntä ja sanot "Tiiäthän että rakastan sinuu enemmän ku mitää muuta ikinä, tiiäthän siä sen?" "Mistäs toi tuli?" Hän kysyy katsoen sinuun. "Olet ollu vaan niin hiljanen..." vastaat. Yrität saada selville mikä Hänen on, mutta et saa mitään järkevää vastausta, asia jää vaivaamaan sinua.

Näitä päiviä pelkäät enemmän kuin kuolemaasi, toivot ettei niitä tulisi ikinä, rakastat Häntä enemmän kuin mitään, ja nuo päivät saavat sinut voimaan pahoin...