Voikohan noin edes sanoa?
Minun kohdallani tuo kyllä pitää paikkansa.
Minulla on kaikki hyvin, minulla on lemmikkejä, perhe ja sisaruksia, paljon ihania kavereita, harrastuksia ja ennen kaikkea, joku erityinen joka välittää minusta.

Ennen olin vain kuvitellut, miten ihanaa olisi jos joku lohduttaisi kun vitutus on suurin, joku joka sanoisi että asiat järjestyy, kaikki menee hyvin, ja painaisi itseään vasten.
Olin vain kuvitellut miten ihanaa olisi pitää jotakin kädestä kiinni, nojata vain ja tuntea että joku oikeasti välittää.

Ja kun viimein sain kokea sen, se oli ihanampaa kuin ikinä!
Juuri niitä hetkiä minkä ei ikinä toivoisi päättyvän, toivoisi että ajan voisi pysäyttää, että se kestäisi ikuisuuden.

Voiko 13-vuotias edes rakastua?
Minusta tuntuu että olen rakastunut, ei se ole mikään ihastuminen, en välitä vaikka hän ei edes pitäisi minusta, kunhan hän on vaan onnellinen.
Ja kaiken hupuksi hän taitaa pitää minusta oikeasti, ainekin sanoo niin, ja uskon häntä!

Mutta päässäni kytee aina ajatus että joku kerta herään ja huomaan kaiken olleen vaan unta, tai että kaikki poksahtaa kuin saippuakupla, sitä että joku puhaltaa pilvilinnani kumoon.

Miksi juuri minä?
Miksi minä olen näin onnekas? Miksei vaikka Nox, joka on paljon nätimpi ja muuta kuin minä?
Miten minä olen voinut ansaita tälläisen onnen?
Tyhmä teini joka aiheuttaa vain harmia ei ansaitse tälläistä...

Olen ollut koko päivän aivan pöllyssä, no joo, yhdessä vaiheessa melkein pyörryin ja pysyin hädintuskin pystyssä, mutta se ei johtunut siitä, vain aivan toisesta jutusta...

Mutta miksen itse voi uskoa tätä todeksi?
Saatuani eilen illalla yhden viestin, tökkäsin itseäni hakaneulalla varmistaakseni että olen hereillä!
Tänään luin viestin varmaan 10 kertaa, ja mietin eilistä. Tuntuu vain kuin kaikki olisi unta!

Kohta kuitenkin herään ja huomaan kaiken olevan vaan toiveunta, unta joka ei koskaan toteudu...